Kirjoittamisesta se on helppoa, aloitan vain ja se on siinä. Tarinalla täytyy kuitenkin olla juuri. Juurta ilman on mahdotonta kirjoittaa. Tiesin sen jo 14-vuotiaana. Tiesin koska kirjoitin jo silloin. Kaikki on tallessa. Näkömuistissa, se on taivaallinen lahja. Muistiinpanot, kalenterit pienet liput ja laput ja kuitit, kerran nähtynä ne liimaantuvat tarinaksi. Tapaamiset ja tapahtumat juurtuvat muistikuvina ja tarttuen erottamattomaksi osaksi tarinaa. Intuitio kertoo mitä säilyttää ja mitä ei, siihen luotan.

Muistan kun Lapissa kerran, Californiassa toisen, sitten kolmannen Varsovassa ja neljännen Singaporessa pohdin samaa asiaa. Kirjaa, miksi en kirjoita kirjaa? Miksi en ole kirjottanut sitä? En yleensä lue samaa kirjaa useampaan kertaan. Niitä harvoja luen koska tiedä tarinan jatkuvan takakannen suljettuani. Niissä historia toistaa itseään opettaen varautumaan tulevaa.

Valmiina on 380 sivua sivua. Ihan liian monta ja on ollut jo vuosia. Kirjoitan tarinoita sen mukaan miltä tuntuu. Silloin kun siltä tuntuu. Pidän vapaudesta valita. Osa tarinoista tulee jatkokertomuksina  Osa I, osa II osa III ja ehkä osa IV ja V. Näin sen teen, näin sen koen. Sanoista, lauseista ja kappaleista tulee löytyä juuri, juuri joka yhdistyy tunteeseen. Osa tarinoista lähtenee elämään kansien ulkopuolelle omaa tarinaansa. Tunteet vievät ja uteliaisuus. Inhimillisyys siis.

Tuntuu tutulta miten koet minut, miten mittaat minua. Luettuasi rivin, luettuasi kappaleen vai viettettyäsi päivän kanssani, tai ehkä koko elämän. Miten ilmaista mitä kaipaa, miten ilmaista miltä tuntuu, miten kertoa mitä haluaa. Tuntuu tutulta, sillä kaikilla meillä on pohjalla sama inhimillisyyden sydänjuuri. Luet sanasta sanaan tai harpot kappale kerralla – jotain tuttua tulee vastaan. Ehkä yllätyt.